Luin siis tätä kurssia varten Charlotte Brontën kotiopettajattaren romaanin ja Emily Brontën Humisevan Harjun. Charlotte ja Emily ovat niin kutsutut Brontën kirjailijasisaret johon heidän lisäkseen kuului myös kolmas sisko Anne. He olivat tärkeitä romantiikan kirjailijoita, ainakin naisen aseman parantamisessa (lähinnä Charlotte), vaikka kirjoittivatkin molemmat alun perin salanimillä. Kotiopettajattaren romaani ja humiseva harju ovat kumpaisenkin ensimmäiset, menestyneimmät ja tunnetuimmat romaanit, eikä Emily oikeastaan muuta ehtinyt sen jälkeen kirjoittaakaan.
Kotiopettajattaren romaani kertoo köyhästä ja vaatimattomasta nuoresta kotiopettajattaresta Jane Eyrestä, joka rakastuu rikkaaseen kartanonherraan herra Rochesteriin. Kirja alkaa Janen lapsuudesta, jonka hän viettää tätinsä ja tämän lastensa luona, sillä hänen omat vanhempansa ovat kuolleet. Jane joutuu kärsimään epäreilusta kohtelusta, eikä saa osakseen rakkautta. Tätä hän kestää vuosia, mutta lopulta purkautuu ja hänen tätinsä päättää, että on parasta lähettää Jane kouluun. Näin hän päätyy ankaraan Lowoodin sisäoppilaitokseen jossa hän viettää alkuvaikeuksien jälkeen useita vuosia, ensin oppilaana ja lopulta opettajana. Hän alkaa kuitenkin kaivata vaihtelua elämälleen ja alkaa etsiä uutta työpaikkaa, ja saakin sellaisen, kotiopettajattarena Thornfieldin kartanossa. Täällä ollessaan hän lopulta kiintyy kovasti taloon ja sen asukkaisiin, erityisesti kartanonherraan ja oppilaansa ottoisään herra Rochesteriin. Kartanossa tapahtuu kuitenkin myös outoja, herra Rochesterin peti esimerkiksi sytytetään tuleen keskellä yötä, mistä hän luultavasti ei olisi selvinnyt ilman Janea. Erityisen epäilyttävä on eräs palvelijoista, jonka työhuoneesta kuuluu ajoittain kolkkoa, karmivaa naurua. Rochester kuitenkin myös rakastuu Janeen, Janen itsensä suureksi hämmästykseksi, ja haluaa ehdottomasti mennä naimisiin hänen kansaan aloittaakseen ikään kuin alusta, tähänastisen holtittoman elämänsä jälkeen. Paljastuu kuitenkin, että herra Rochesterilla on jo vaimo, joka on edelleen elossa. Hän onkin juuri talossa piiloteltu mielisairas nainen, joka oli aiheuttanut ongelmia lukkojen takaa päästyään. Jane lähtee Thornfieldistä ja päiviä harhailtuaan hänet lopulta otetaan sisään erääseen taloon. Talon mieshenkilö st. John tarjoaa hänelle paikkaa kyläkoulun opettajattarena, jossa hän työskentelee jonkin aikaa. Jossain vaiheessa hän saa tietää setänsä hänelle jättämästä perinnöstä ja saa samalla tietää, että hänet sisään ottaneet ja hänestä huolehtineet ihmiset ovat hänen serkkujaan, ja jakaa suuren perintönsä kaikkien kesken. Hän on nyt kuitenkin tarpeeksi varakas selvitäkseen omillaan, ja aikoo selvittää miten herra Rochester voi, sillä on ollut huolissaan lähdöstään saakka. Thornfieldin kartano on tuhoutunut (ja Rochesterin vaimo kuollut), mutta Janen onnistuu löytää Rochester hänen omistamastaan syrjäisemmästä asumuksesta. Näin Jane ja herra Rochester saavat lopulta toisensa ja ’elävät elämänsä onnellisena loppuun asti’. Herra Rochester on sokea ja toisen kätensä menettänyt, hän pitää näitä merkkeinä vanhoista synneistään, mutta on kiitollinen ja onnellinen uudesta mahdollisuudesta Janen kanssa.
Päähenkilö Jane on henkisesti vahva ja sinnikäs nuori nainen, ulkoisesta vaatimattomuudestaan huolimatta. Herra Rochester taasen kuvataan hieman karkeana, impulsiivisena ja kovan ulkokuoren omaavana, mutta kuitenkin tarpeen vaatiessa lempeänä. St. John on pyrkimyksilleen uskollinen pappi ja hänen siskonsa kauniita, ystävällisiä ja fiksuja. Kauneus sinänsä onkin aika tyypillinen kuvaus kirjassa ja uutta hahmoa esiteltäessä esiin tulee ensin esiin ulkonäkö, ja se yleensä tuomitaan suoralta kädeltä joko kauniiksi tai rumaksi. Ei ehkä ihan niin karkeasti, mutta siinä ei kuitenkaan juuri kierrellä. Henkilöt ovat sinänsä melko tyypillisiä ajan kirjallisuudelle, jopa Jane tavallaan, sillä aiempiin aikakausiin nähden naisen asemaa haluttiin vahvistaa, ja itsenäiset, vahvat naishahmot nousivat esille. Kuitenkin ennen tätä romaania Jane oli varmasti varsin poikkeuksellinen hahmo ja herätti luultavasti kiinnostusta.
Juoni on myös kokonaisuudessaan melko tyypillinen romantiikan ajan kirjallisuudelle. Romantiikkaa, mystisyyttä ja kauneuden kuvausta (sisäistä ja ulkoista). Kuten myös miljöö, jossa korostuivat erityisesti romantiikan ajalle erityisen tyypilliset luontokuvaukset, joihin saatettiin uhrata kokonaisia sivuja. Myös kartanot olivat melko tyypillistä ympäristöä, ja ne olivat suuri osa myös tätä kirjaa, vaikka vaatimattomampiakin paikkoja oli. Tyylillisesti erityisesti luonnon ja muiden paikkojen kuvaaminen oli siis aikakaudelle melko tyypillistä myös tässä teoksessa. Romantiikan ajalle myös tiettyä synkkyyttä ja mystisyyttä esiintyy, lähinnä Rochesterin mielisairaan vaimon muodossa. Enemmän esiin nousevana piirteenä tyylissä voisi sanoa olevan silti Jane kertojana, mikä korostaa naisen aseman esiin nostamista teoksessa. Janen omat tunteet ja ajatukset tulevat hyvin esiin lukijalle ja niihin on helppo mukautua ja samaistua
Aiheena on rakkaus ja sen voitto kaikkien vaikeuksien jälkeen. Jane ja Rochester saavat toisensa voitettuaan koettelemuksensa ja vaikeutensa. Tämä on tyypillistä ajan romanttiselle kirjallisuudelle, joten aihe ei sinänsä ole mitenkään kummoinen päällisin puolin. Teemana voisi pitää erityisesti naisen aseman esiin tuomista. Korostetaan ulkoisten arvojen alta löytyvää sisäistä vahvuutta, joka antaa lopulta enemmän, kuin mikään kauneus tai raha. Jane on vaatimattomasta ulkokuorestaan ja köyhyydestään huolimatta sisäisesti vahva ja intohimoinen ja uhmaa aikansa yleisiä käsitteitä pyrkimyksillään itsenäisyyteen. Teoksena kotiopettajattaren romaani olikin yksi ensimmäisimpiä romaaneja, jossa alettiin tuoda esiin naisen asemaa. Sen jälkeen ne alkoivat yleistyä romantiikan aikakaudella, mutta kotiopettajattaren romaani on silti jäänyt klassikoiden joukkoon valloittavalla kerronnallaan ja mukaansa tempaavalla tarinallaan.
Humiseva harju kertoo tarinan ottopojasta ja kartanon tyttärestä, täyttymättömästä rakkaudesta ja katkerasta koston kierteestä. Kirjan alussa eräs Lockwood niminen mies asettuu asumaan vuokralle Rataslaakso nimiseen kartanoon ja saa kuulla taloudenhoitajaltaan erikoisen vuokraisäntänsä Heathclifin tarinan. Heathclif otettiin kadulta löydyttyään aumaan Humisevan harjun kartanoon sen hetkisen isännän toimesta. Hän ystävystyy ja lopulta rakastuu kartanontyttäreen Catherineen, ja annetaan olettaa että tunteilla olisi vastakaikua. Catherine menee kuitenkin naimisiin läheisen Rataslaakson pojan Edgar Lintonin kanssa, sillä ei halua asemansa laskevan. Heathclif katkeroituu ja häipyy pitkäksi aikaa teille tietämättömille. Hänen palattuaan Catherine ottaa lapsuudenystävän iloiten vastaan, mutta Edgar, joka ei ole koskaan Heathclifistä pitänyt, paheksuu asiaa. Sen sijaan hänen siskonsa Isabella Linton ihastuu Heathclifiin. He menevät naimisiin, vaikkei Heathclif tunnekaan Isabellaa kohtaan mitään, minkä tämä saa pian huomata. Heathclif on saanut tähän mennessä jo käytännössä Humisevan harjun omistukseensa sen edelliseltä isännältä (Catherinen veli Hindley). Catherine on sairas, eikä voi hyvin ja kuoleekin pian, synnytettyään tyttärensä, Catherinen (sama nimi). Heathclif on katkera ja surullinen ja toivoo Catherine haamun kummittelevan hänelle. Vuosia myöhemmin Heathclif yrittää saada oman poikansa (jonka hän sai käsiinsä, vaikka Isabella oli paennut kauas jo enennen lapsen syntymää) ja Catherinen tyttären naimisiin, jotta saisi omistukseensa molemmat kartanot. Tämä lopulta onnistuu, mutta poika sekä Catherinen isä Edgar kuolevat pian tämän jälkeen. Catherine jää ylsin, ainoastaan taloudenhoitaja (tarinan kertoja) vierellään. Lopulta hän onnistuu voittamaan vastemielisyytensä toista serkkuaan Haretonia (Hindleyn poika) kohtaan, he tutustuvat paremmin, asuvathan he samassa talossa, jossa Catherinella ei paljoa muitakaan ole, ja rakastuvat lopulta toisiinsa. Heathclif alkaa käyttäytyä oudosti (jättää syömättä ja puhuu vain omituisia) ja lopulta kuolee. Catherine ja Hareton (jolle Humiseva harju olisi alun perin kuulunut) saavat molemmat kartanot omistukseensa ja aikovat naimisiin mentyään asettua Rataslaaksoon asumaan.
Kirja oli epätyypillinen ajalleen, ja se saikin osakseen melkoista kritiikkiä ja ennakkoluuloja. Erityisesti henkilöt, jotka olivat suurimmaksi osaksi karkeita, juonittelevia, itsekkäitä ja omaa etuaan tavoittelevia, olivat melkoinen järkytys, varsinkin kun saatiin tietää kirjailijan olevan nainen. Ne olivat erittäin poikkeavia verrattuna muihin ajan tyypillisiin teoksiin ja siksi aikanaan paheksuttuja ja oudoksuttuja. Henkilöitä oli myös erittäin suuri määrä, mikä teki sen aluksi vaikeasti hahmotettavaksi, ja meni helposti sekaisin kuka oli kukakin ja sukua kenelle.
Juoni on sinänsä liitettävissä hahmoihin aika suurelta osin ja sitä onkin vaikea kuvata lyhyesti ja yksinkertaisesti, koska mitään tarkkaa seurattavaa ohjenuoraa ei ole. Pääpointteja siinä on lähinnä rakkaus (hieman ajalle epätyypillisellä tavalla kuvattuna) ja syvenevä kostonkierre, joka vaikuttaa sukupolvienkin yli. Se (kosto) ei ollut aikakaudelle tyypillistä, mutta sen sijaan tässäkin kirjassa paljon esiintynyt mystiikka oli. Tähän viittasi kirjassa kuoleman kuvaaminen ja joidenkin uskominen haamuihin, jotka jäävät maanpäälle kummittelemaan. Tämä on oikeastaan aika iso elementti teoksen tyylissä, ja nekin, jotka väittivät tätä hölynpölyksi alkoivat välillä epäillä. Kirja jopa loppuu siihen kun Lockwood käy katsomassa Heathclifin, Catherinen ja Edgarin hautoja ja miettii vielä itsekseen miten kummassa voisikaan ajatella, etteikö tuon hiljaisen maan povessa uinuttaisi rauhallisesti. Kirja loppuukin tähän ja rauhaisaan luontokuvaukseen, mitä esiintyy muutenkin läpi koko kirjan. Siinä mielessä miljöö on kyllä ajalle tyypillinen, kartanoita ja paljon kaunista luontoa. Ajalle muuten epätyypillisenä teoksena, luontoa kuvataan kuitenkin paljolti romantiikan tyypillisin keinoin ja runsaasti. Tämä oli tyylillisesti näitä kahta lukemaani teosta erityisesti yhdistävä piirre.
Rakkaus ja kosto ovat kirjan aiheina, joista kosto tuo teokseen synkän ja hieman kieroutuneen vaikutelman, mikä sai kokonaisuuden eroamaan paljonkin ajan muusta tyypillisestä kirjallisuudesta. Teemana on tietty inhimillisyys, ja se miten kukaan ei ole täydellinen, vaan kaikki ovat lopulta ihmisiä. Tämä siksi, että hahmot erottuvat hyvin ylipäänsä tyypillisistä hahmoista, mutta niillä on erityisen suuri kontrasti omaan aikakauteensa, jossa mielikuvitus ja kauneus päästettiin valloilleen. Kukaan ei kuitenkaan ole täynnä vain hyvää ja kaunista, vaan kirja kuvaa hienosti myös ihmisten synkempiä puolia, joita jokaisessa on. En usko että kirjasta löytyy yhtään täydellistä hahmoa, joka ei olisi missään vaiheessa tehnyt mitään ikävää ja paheksuttavaa. Juuri kun jotain hahmoa käy sääliksi, tekee hän pian jollekin toiselle jotain kahta kauheampaa. Tämä ainakin omasta mielestäni nousee hyvin esiin teoksen taustalta, ja oli melko hätkähdyttävää aluksi jopa minulle, joten uskon, että se mahtoi olla varsinainen järkytys aikanaan.
Molemmissa kirjoissa oli siis sekä ajalleen tyypillisiä, että epätyypillisiä piirteitä, jotka saivat ne erottumaan massasta. Humiseva harju oli aikanaan huomattavasti radikaalimpi, kuin heti myyntimenestykseksi noussut kotiopettajattaren romaani, ja sai osakseen paljon kritiikkiä. Nykyään myös se on kuitenkin saanut paikkansa klassikkojen joukossa ja sitä arvostetaan jo aivan toisella tavalla. Omasta mielestäni molemmat kirjat olivat mieluisia ja kiinnostavia lukukokemuksia, vaikka pitkät luontokuvaukset välillä turruttivatkin. Molemmissa oli omat hyvät puolensa suurista eroistaan huolimatta, ja olikin mukavaa huomata miten erilaisia ja omalaatuisia kirjoja molemmat olivat, vaikka molempien yhdistävä ja päällimmäinen aihe oli rakkaus. Olen ehdottomasti iloinen, että ne tulivat luettua, vaikka se pituuden takia tekikin hieman tiukkaa aikataulun kanssa.
